Maastavetoa

Maastavetoa

torstai 30. tammikuuta 2014

Häshtägsalilekasalilvikahäshtägsalikissahäshtägmunahäshtägcrazyfitnesslaifhäshtäg

Ahh, tässä sitä ollaan oikein pinkin ja glitterhöttöisen, palautusjuoman ja proteiinipuddingin makuisen fitnesselämän ytimessä jälleen.
Ja siihenhän kuuluu upeita blogikelpoisia ruoka-annoksia:
Herkullisen mureaksi muhinut muna kassinpohjalta.
Pieraisiko joku? Ei kun mä syön.


 Mahan peilailua ennen ja jälkeen ruokailun n.12-14 x päivässä:

 Perän mallailua kaikissa eri housusävyissä:

 Jalkajumppaa;
 

Katabolian karttelemista ja lisäravinteilla leikkimistä:


Hajonnut kisakenkä WTF !!!

Mentaalipuolen ongelmia:

Alkuviikko kieriskeltiin taas siellä jossain alemmuuskompleksikataboliakauhuasteella. Koko touhu (no ei oikeasti koko touhu) on tuottanut nyt huvittavan paljon stressiä. Ei ruokailu tai treenailu, mutta oma kunto. Näin toissa yönä unta, että olin kehonkoostumusmittauksessa. Rasvat olivat tippuneet 13% tasolle ja lihasmassaa oli lähtenyt 3kg. Ai kun kiva! Kropassa ei ollut mitään esittelemisen aihetta ja menin kilpailuihin ilman loppudieettiä ja jälleen kerran, vitivalkoisena kuin Muumipeikko. Mutta siis eihän bikinikisoissa tarvitse olla lihasta, eikös se niin ollut? Jep.
Tuohon verrattuna zombievallankumoukset ja verenhimoiset tappajakarhut tuntuvat ihan Pikku-Kakkos-kamalta! Siis unissa.

Koska kilpailen ensimmäistä kertaa, on ihan luonnollista, että touhu jännittää paljon. Miettii, ovatko omat odotukset epärealistisia, jännittää millaisen kunnon saa tuotettua syyskuuhun mennessä ja arvioi ylipäätään, että onko minulla oikeasti sellainen kunto, jota kisalavoille edes kannattaa viedä ruodittavaksi.
Monet järkevät rakentavat kuntoa ja tekevät päätöksen dieetille lähtemisestä, jos kunto tuntuu riittävältä ja on se fiilis, että saa lavalle vietyä jotain näyttävää. Itse olen (vähän tyhmästikin) päättänyt, että syksyllä lavalle ja piste. Ensimmäinen kerta menee kokeilun piikkiin ja sinne viedään sen hetken paras kunto, mikä on saatu aikaan. Ja siitä lähdetään kehittymään. Kai se on nyt sellaista kärsimättömyyttä ja vähän fiilis, että "pakko päästä". Touhusta  on niin monta vuotta haaveillut, että palo lavalle on suuri. Kun haluaa niin haluaa! Päiväni nesteettömänä ja kramppailevana prinsessana! Tule jo!

Mutta oikeasti - ei tämä ole vakavaa. Mukava vain narista välillä  taas! Läheiset tosin varmaan repivät jo kulmakarvojaan (hiukset on jo nyhdetty irti) kun soimaan milloin luikeroita rimppakinttujani ja milloin surullisia hauiksiani.
Onneksi tarvitaan vain yksi hyvin mennyt treeni ja PIM! Usko tekemiseen on kova, fiilis hyvä ja taas painetaankin satanen lasissa!
                              

Ja kun valmentaja on tyytyväinen ja siltä suunnalta tulee luottoa, ei varmaan pitäisi yhtään marista ja narista ja olla liian itsekriittinen. Jos kunto ei ole se, mikä pitää, varmasti tulee se stop-merkki nenän eteen ja tavoitteet lykätään tuonnemmaksi. Joten mitä tässä oikein äpiköidään ja stressataan? No sepä!
Muuten homma ei tunnu lainkaan raskaalta. Paino on pyörinyt nyt lukemissa 66-66.6 eikä kaloreita ole tarvinnut tiputtaa. Ruokaa on riittänyt, treeni on rullannut. Mikäs tässä ollessa, kun koneessa on energiaa ja hommasta nauttii! Nuo pienet alakulot ovat tuttuja varmaan jokaiselle, jotka tunkevat omaa kehoaan julkisesti arvosteltavaksi. Ja on siellä nyt jotain tapahtunut tässä treenivuosien varrella:

Päätön ryhmätunneilla juokseminen vs. kuntosali
Maanantaina kävin tosiaan taas Method Putkisto-tunnilla ammentamassa vinkkejä syvien lihasten aktivoimiseen. Uskon, että moni muukin kovilla painoilla treenaileva ja poseerauksia harjoitteleva (ja ihan moni muukin) kärsii samasta ongelmasta - pinnalliset lihakset jännittyvät ennen syviä lihaksia.
Minulla esimerkiksi lonkankoukistajat ja pakarat aktivoituvat todella voimakkaasti ja väärään aikaan.
Turhautuminen meinasi iskeä, kun tuntui, että en saanut hermotukseen mitään tolkkua.

                                              

Tämä on yksi syy, miksi vatsa roikkuu sivuposeerauksissa (kesän kuohuviineistä ehkä vielä puolikas pullo roikkuu mukana myös). Pakara jännittyy, lonkankoukistajat jännittyvät ja syvät vatsalihakset tulevat jälkijunassa mukaan.
Elina ja hänen ohjaajaharjoittelijansa jaksoivat kärsivällisesti korjata asentoani, antaa käsillä merkkejä mihin suuntaan ja milloin hengittää. Koska selvähän se, että hengitysrytmikin oli luokkaa ihanmilloinsattuu hengitys sisään ja heti uuloooos ja nyt pidätän hengitystä kolme sekuntia ja puhisen ulooss ja uloosss eikun sisäään ja oho nyt söin kärpäsen.
Kyllä siinä vähän huvitti, että ryhmän senioreilla oli homma hallussa ja paketti koossa ja nuorimmalla muka-fitnessharrastajalla hommat levällään kuin Jokisen Ellun reidet aina välillä Vesalle. (Kumman kaa-heitto ja puujalkavitsi, heh heh!)

Huomenna on uuden kodin tupaantuliaiset osa 1. Viime yönä ei uni meinannut maistua, kun odotin niin kovasti, että pääsen puuhastelemaan. Viihdyn toisinaan hyvin kyökin ääressä, jos pääsee kestitsemään muita. Itselleni jaksan juuri ja juuri paistaa jauhelihat ja leikata vihannesta kuppiin. Ei siis ihme, että hyvin porskuttaa tällä nykyisellä ruokavaliolla. On niin helppoa! Ei tarvitse ikinä miettiä, mitä tänään laittaisi ruoaksi, kun syö liki aina samalla tavalla. Nyt pitäisi sitten vaihtaa parsojen möyhentäminen tuulihattujen kohotteluun. Voi taivas. Kuvamateriaalia linttaantuneista kökkösistä seuraa.

Viikonloppuna on luvassa myös jotain muuta kutkuttavaa: ensimmäinen tankkauspäivä. Tankkauspäivät kuuluvat monilla dieettiin. Tarkoituksena on täyttää glykogeenivarastot, pyöräyttää aineenvaihduntaa käyntiin ja nostaa leptiinitasoja. Tietysti sen voi kokea myös palkintona ja ns. henkisenä helpotuksena, että saa syödä vapaammin. Yleensä kuitenkin jotain rajoitteita on ja energia tulee pääsääntöisesti hiilihydraateista.


En koe, että tankkauspäivälle olisi vielä tarvetta. Jos olo on ollut nuutunut, olen lisännyt hiilihydraattia itsekin ruokavalioon. Esim leipää, hedelmää tai proteiinijuomaa, jossa hieman hiilihydraatteja. Se on auttanut ja taas on treeni kulkenut ja paino tullut alas. Viimeksi jouluna oli vapaasyöntipäivä ja kun pahimmasta turvotuksesta pääsi eroon, humahti paino alas sen 1,5kg. Joulua ennen mentiinkin paikoitellen hyvin vähäisillä hiilihydraateilla. Muistan monta päivää, kun käsky kävi, että hiilihydraatteja ei enää suuhun ammenneta klo 12 jälkeen...

Tankkauspäivä on jostain syystä aiheuttanut aikamoista jännitystä. Koen, että olen pysynyt todella hyvin ruodussa ja siitähän mukava painonpudotuskin kertoo. Kai sitä kuitenkin jännittää, että kun pääsee kunnolla käsiksi kaikkeen sellaiseen, mitä ruokavalioon ei kuulu, alkaa himoita niitä hiilihydraatteja oikein tosissaan. Heidi tosin lupaili, että olo tulee olemaan niin huono, että ei varmasti tee enää mieli... Ja jotenkin järjellä tiedostan, että pääsen kyllä takaisin ruotuun. Ehkä enemmän ahdistaa tankkauksesta kertyvä nestepöhö. Mutta riisipuuro kyllä maistuu, tänne vaan! Karkit taidan jättää kauppaan, vaikka optio niille onkin olemassa.

Jätin tosiaan sokerin pois syyskuussa ja jouluun mennessä suuhun eksyi karkkia kaksi kertaa ja jugurttirusinoita kaksi kertaa. Määrät olivat pieniä, karkeissa puhutaan siis 2-5kpl karkista ja jugurttiherkuissa alle 100 grammasta. Kun paino saatiin välidieetillä mukaviin lukemiin, olen hieman höllännyt otetta esim perjantaisin, jolloin sohvalla on nautittu kotitekoista pizzaa (täysjyvä/ruistaikinapohjalla paistijauhelihaa, paprikaa, kevytfetaa yms) Tai jos oikein hurjaksi on heittäydytty, on miehen kanssa ostettu pussillinen värikkäistä turkinpippureita. Ennen olisin mätystänyt tuollaisen pussin yksin puolessa tunnissa. Nyt pussi kestää kahdella ihmisellä kaksi päivää. Näitä kertoja ollut tammikuussa kaksi. Viiniä en ole tammikuussa nautiskellut, eikä ole tehnyt mielikään. Palautuminen menee sekaisin jo ihan pienestäkin määrästä. Sitä olotilaa ei todellakaan kaipaa. Alkuviikkokin tuntuu vielä niin tukkoiselta ja pöhnäiseltä. Hyi.
Mutta huomennahan on helmikuu. Ja tuparit. Se tarkoitanee paria lasillista kuohuvaa... Jännityksellä odotamme, miten hilpeä emäntä täällä vieraita kestitsee. 



maanantai 27. tammikuuta 2014

"Oishan noita juttuja, kun jaksais kuunnella"

Takana mainio viikonloppu! Treenit olivat ainoa pakollinen, joskin erityisen mieluinen ohjelma, muuten sai vain olla ja löllötellä kotona. Aivan luksusta! Ennen joulua taisi olla yksi sellainen viikonloppu, että sai vain olla, joten kyllä tämä vain toimi ja tuli tarpeeseen. Ei tarvinnut maalata, laittaa tavaroita, juoksennella asioilla tai hoitaa työasioita. Sai vain nauttia kodista ja käydä treenailemassa. Tuohonhan voisi tottua!

Perjantai-iltana kävimme poseeraamassa body fitness-kilpailuihin valmistautuvan tiimikaverini kanssa. Seurassa treenaaminen menee omalta osaltani monesti hassutteluksi, mutta toimii kivana rentoutuskeinona. Kavereita saa myös rekrytoitua ottamaan hanurikuvia eri kulmista.
Vielä kun saisi vatsan sisään ja rinnan ulos.
Kädet harottaa aina miten sattuu.
Lauantai alkoi tiimin yhteistreenillä. Heidillä oli takataskussa mukavan hapotteleva kiertoharjoittelu etu- ja takareisille. 5 x 15 etureisille ja 4x12-15 takareisille. Etureisikierto alkoi polven ojennuksista ja takareidet hapoteltiin alkuun polven koukistuksilla. Kun salilla on paljon porukkaa, syntyy välillä rikkinäinen puhelin-efekti. Osalle porukasta jäikin sellainen luulo, että takareidet tehdään sekä istuen, että maaten. Hieman tätä kummasteltiin, mutta eihän siinä. Rykäistiin 15 toistoa molemmissa ja sitten jalat tutisten prässäämään. Viimeisellä kierroksella sitten huomautettiin, että olisi riittänyt ihan vain toisessa laitteessa ähkiminen. Hups. No, lisätoistot eivät varmasti olleet pahitteeksi!
Onneksi oli kannustavaa porukkaa ja apua puskemassa prässiä ylös. Kroppa tuntui todella väsyneeltä ja kuormittuneelta jo ihan alkulämpöä polkiessa. Yksin en olisi millään saanut puskettua viittä tiukkaa sarjaa. Etenkin kun jalkaosasto oli, kyllä vaan, edelleen kipeä MAANANTAIN jalkatreenistä. Luoja.



Sunnuntaina sitten treenattiin porukalla poseerauksia. Viisi bikinikisaajaa ja kolme body fitness-kilpailijaa. Heidi oli opastamassa ja suurin osa pyllistelijöistä oli meidän tiimiläisiä. Mukana olivat myös keväällä kisaava, Team Sportlifen Sanita Jussila ja syksyllä kanssani samassa sarjassa kilpaileva Pauliina Teittinen. Sanitalla oli kyllä kävelyt niin hyvin hallussa, että! Vau.
Itselläni kävelyt menevät ihan kivasti. (Ihan kiva, 7-) Silloin kun keskityin, enkä miettinyt kaupassakäyntiä ja muuta yhtä tärkeää. Olen helposti sellainen sähläri ja huono keskittymään.
Takaposeeraus sujuu, sivuposeeraus on ok ja etuposeerauksestakin tuli kehua. Vaan kameralla ei kyllä ole yhden yhtä onnistunutta etuposeerausta ja sivuposeerauksetkin ovat välillä aikamoisen kyseenalaisia. Alavatsa roikkuu polvissa. Toki nyt kun kunto ei vielä ole mitenkään ripattu, se vatsa vaan ei ole ihan jäpäkkänä lautana. No kuitenkin. Vedän myös olkapäitä  korviin ja ja... Korjattavaa riittää. Mutta ennen kaikkea nyt on pakko hioa käännöksiä. Liikkuminen ei ole edelleenkään sulavaa, ei sitten mitenkään päin! Pitänee alkaa ravata zumbassa nuo kengät jalassa, niin oppii sitä lantion keinuttamista..
Kuinkakohan monta samanlaista kirjoitusta poseeraamisesta vielä kirjoitan? Että joo, hyvin meni, mutta oli kamalan näköistä! Aika monta, veikkaan...

Keskellä Team Fullmetallia, reunimmaiset perät Team Sportlifea.

Jaloissa on pituutta, mutta ei muotoa. :D

Rennot olkapäät!
Minulla on hirveän monta juttua, joista tekisi mieli kirjoittaa. Haluaisin jupista ruokavaliosta, haluaisin vaahdota fitness-jutuista ylipäätään, haluaisin puhua personal trainereista ja valmentamisesta, haluaisin lätistä rentoutumisesta, haluaisin jaaritella syvistä lihaksista ja ja... Paljon olisi siis asiaa! Nyt vain pikakuulumiset, että ehtii saunomaan. Sitten onkin jo maanantai mennyt! Tuli hoidettua laskutusta, tehtyä ruokavalioanalyysejä, istuttua kuivaakin kuivemmalla luennolla, käytyä salilla tekemässä rintatreeniä ja päivän päätteeksi keskitytty syviin lihaksiin Method Putkisto Studiolla... Meinasi epätoivo iskeä, kun oli niin hankalaa, mutta ai että teki taas hyvää! Siitäkin lisää huomenna. Täytyy vaan sanoa, että kyllä se Elina vaan on IHANA!!

"Elina on 100% Method Putkisto kehonhuollon ja -hallinnan ammattilainen. Koen,että Method Putkisto menetelmän ydin elää kaikessa Elinan tekemisessä. Sen varmasti kokee myös jokainen Elinan tunneille osallistuva. Tuloksena on loistavaa keskittymistä, pitkäaikaista sitoutumista ja hyviä tuloksia!
Suosittelen lämpimästi Elinan tunteja ja toki Jyväskylän Method Putkisto Studiota merkittävänä osaamiskeskuksena.
"

-Marja Putkisto-



keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Voitto kotiin! (oli muuten huono TV-ohjelma)

"Blogiarvonta päättyy 22.1. 2014". Ehkä olisi pitänyt laittaa, että blogiarvonta päättyy sitten, kun kirjoittaja muistaa eksyä blogiinsa uudelleen ja arpoa voittajan! On nimittäin ollut taas sellainen höyry päällä, että vasta muistui mieleeni, että niin tosiaan. Minähän puskin tällaista kilpailuakin pihalle, hupsista! Suklaat syöty työstressissä ja koira on järsinyt palkintokirjan. No ei sentään!

Oli miten oli - nyt on voittaja arvottu! Arvonta suoritettiin virtuaalisella arvontakoneella netissä. Länttäsin koneeseen kaikkien osallistujien nimet ja kone pullautti ulos voittajan. 

                              

Onnea Anu Soutula / Pieni on kaunista! Sinulle olisi tulossa Jussi Riekin Kuntotehdas pikku lukuherkun kanssa! Ja CoCovin suklaata napsahti Miralle / Projektina Maya kuntoon.
Laittakaa yhteystietonne osoitteeseen everfit@luukku.com.

Kiitos kaikille osallistujille, uusille ja vanhoille lukijoille! Olisi niin mukava lahjoa teitä kaikkia (kyseenalainen termi, maksettuja lukijoita!!) !

Tällä viikolla lepopäivät tulevatkin tässä keskellä viikkoa. Alkuviikon treenit olivat tiukat ja veivät tehokkaasti kaikki mehut, joten lepo tulee nyt tarpeeseen, etenkin kun viikonloppuna on teamin treenit, poseerauksia sun muuta. Treenintäyteinen loppuviikko siis tiedossa! Palataan asian äärelle, kun on uusia kuvia pyllistelytreeneistä!


maanantai 20. tammikuuta 2014

Tilanne on enemmän kuin hallussa! Paitsi välillä ei oo.

Tällaisten kaltaisteni tunareiden ei pitäisi missään nimessä haalia stressiä ja kiirettä. Jos muuten uunoilen ja töpeksin ja olen hajamielinen, olen stressin ja kiireen alla törttöilijäuuvatti potenssiin sata.
Joka päivä on sattunut jotain pientä kömmähdystä. Avaimia en ole sentään unohtanut kertaakaan sisälle enkä muuallekaan, mutta muuten tavarat ovat olleet kadoksissa. Milloin se on pipo, milloin joku rasia, milloin lompakko... Ja milloin pankkikortti. Se pieni littana pirulainen, jonka aina survon takkini taskuun. Ja joka on hukassa tuon tuostakin.

Pallo hukassa. Pöllö hupussa.
Eilen olin tekemässä lähtöä Ikeaan, kun en löytänyt pankkikorttiani mistään. Ai että, se oli mukava tilanne se. Hosuin ja poltin päreeni alle minuutissa ja olin vakuuttunut, että olin edellisiltana kortin tiputtanut johonkin hankeen. Kaivoin kaikki tavarat taskuista, laukuista, toisen takin taskusta. Katsoin keittiönpöydän. Heitin hanskat tiskiin. Soitin sulkupalveluun, että nyt minä sitten sen kortin todella kadotin, samperi.
Ikea-reissu meni ilman erityisiä kömmähdyksiä. (Onneksi oli toinenkin pankkikortti ja tilillä Thaimaan matkabudjetti) Mitä nyt hieman oli kengurubensiiniä autossa ja unohdin, kuinka vaihteita käytetään (ja kumosin H&M Home-osastolla kuivuneita ruusunlehtiä lattialle tutkiessani kaunista purkkia). Mutta en viitsi pitkästyttää teitä kehumalla omia kuljettajantaitojani. Suorastaan ylivertaisia sellaisia. Nimimerkillä miksi tämä  typerä auto hyytyy vitosvaihteella ylämäessä, eikä kiihdy ykkösvaihteella kiihdytyskaistalla. 

Ikeasta kotiutuessa minua odotti kotona ihana vastaanotto. Pankkikorttini lojua lopsotti ihan tässä ruokapöydällä, läppärini vieressä. Olinhan edellisenä iltana käyttänyt sitä asioidessani netissä. Niin. Hirmu hyvin etsin. Onneksi vedin parsat ja kanat ja valkuaiset niin tehokkaasti sieraimeen ennen kuin keskityin hetkeksi miettimään, milloin olin viimeksi korttia käyttänyt. Kyllä muuten oli pitelemistä siinä tunneryöpyssä, kun rakastin itseäni ihmisenä hetken aikaa niin kovasti. <3

Bite it you scum!
 Se siitä. Sellaista sattuu! Niin sattuu, kaikille.

Viime viikolla treeneissäkin sattui, nimittäin, yllätys yllätys - pakaraan. Uusi ohjelma pyörähti käyntiin viikko sitten ja kävin keskiviikkona tekemässä takareisi-pakaratreenin. Oli vähän jäykän oloinen perä vielä edellisestä treenistä, mutta ajattelin, että kyllä se kankku vertyy. Ei se vertynyt. Bulgarialaisessa askelkyykyssä pakarassa tuntui mielenkiintoinen muljahdus. Lopputuloksena todella kovat säryt, voimaton jalka ja tunnoton kohta pakarassa. Olin aivan varma, että nyt repesi liha luusta irti. Voltarenia, Ice-Poweria. Makaamista jäisen raparperipussin kanssa. Buranaa. Paljon buranaa. Ja näiden douppauksien ansiosta jalka näytti seuraavana päivänä elonmerkkejä ja parin päivän kinkkaamisen jälkeen kipu oli enää samaa luokkaa kuin treenin jälkeen. Huh! Säikähdyksellä selvittin. Jatkossa muistan lämmitellä vieläkin huolellisemmin. Enkä ehkä lätki ensimmäisiin sarjoihin niin kovia painoja. Krhm. Mitäs minä aina jankutankaan, että tuntuma ennen kaikkea...

Erinomainen tuntuma. Loitonnuksia. Salatut Elämät TV-ruudulta ja urheilujuomaa kun on niin kova treeni!!
Lauantaina oli viikon 6. työ/puuhapäivä. Työpäivän jälkeen ei ollut enää yhtään puhtia. Hyvä että jaksoi hengittää sisäääään jaaa uuuuloooossss. Olisi tehnyt mieli jäädä eteisen lattialle X-asentoon ja siitä virottua kömpiä tuijottamaan kuola suupielestä valuen Muumipeikkoa ja pyrstötähteä. Silloin oli pakko napauttaa itseään. Nyt salille senkin luikero. Treenejä ei skipata! Tai jos skipataan, ei muuten ole asiaa kisoihin. Ja kyllä vaan oli motivaatiota taas kummasti kiskoa se kahdeksan kerrosta vaatetta päälle ja hipsiä salille selkätreenin pariin lauantai-iltaa viettämään. Ja jälleen se palkitsi! Tuntuma oli hyvä, sain mukavasti leuanvetoja tehtyä ja poseerauksetkin sujuivat. Kotimatka meni niin hyvillä fiiliksillä ja höyhenenkeveillä askelilla että!!


Monilla on suuria vaikeuksia motivaation kanssa. Ja mistä se johtuu? Usein se johtuu siitä, että tavoite ei ole tarpeeksi selkeä. Jos tavoite on epämääräinen, epärealistinen, liian kaukainen on paljon helpompi keksiä tekosyitä kuin silloin, jos sinulla on selkeä tavoite.

Tavoite motivoi jättämään sängyn anivarhain.
Miten sitten motivoida itseään? Ensin kannattaa käydä pieni keskustelu. Mielellään itsensä kanssa, mutta voihan sitä jutella naapurin Pentillekin. Mitä sinä haluat saavuttaa liikunnalla? Mikä on haastavinta tavoitteeseen pääsemisessä? Mikä puolestaan on vahvuutesi tavoitteeseen pääsemisessä? Mitä tämän tavoitteen saavuttaminen sinulle antaa?
Tämän jälkeen on aika käynnistää suunnittelu.

Aseta tavoite.
Usein tavoitteeksi asetetaan "liikunnan ilo". Mielestäni se on yksi hankalimmista ja epämääräisimmistä tavoitteista. Ja uskon, että sitä ei saavuta kuin etsimällä sitä mieluisaa liikuntamuotoa ja liikkumalla tunteja, tunteja ja vielä lisää tunteja, jolloin siitä tulee elämäntapa. Tai sitten sen ilon pitää tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta harvoin se vain tulee. Se ei ole kuitenkaan mitään sellaista myyntitavaraa, jonka voisi ostaa kuin kuntosaliohjelman. Siinä vaaditaan jo sitä kuuluisaa henkistä prosessiakin.

Jos tavoite on mitattava, pilko se pienemmiksi välitavoitteiksi. Esim jos kokonaispudotus on -30kg, kannattaa se jakaa 5kg tai 10kg pompseihin. Aseta tavoitepäivämäärät.
Merkitse liikuntakerrat kalenteriin. Noudata kalenteria!
Tavoitevaatteet ja tavoitekuvat. Omat tai muiden. "Tuollaisen kropan minäkin haluan!" "Näihin housuihin haluan taas mahtua kesällä!" Toimii.
Uudet varusteet piristävät kummasti! On mukava mennä treenaamaan, kun saa pukea päälle jotain muuta kuin isoäidin vanhan Naisten Askel-79-verryttelypuvun.
Julkaise tavoite! Kerro siitä kavereille, työkavereille, perheelle. Julista facebookissa tai blogissa. Motivoi kummasti pysymään tavoitteessa. Jos ei muuten, niin ainakin pienen häpeän ja muille näyttämisen voimin.

Ja mikä parasta. Ei ole pakko harrastaa liikuntaa, josta ei pidä. Liikuntamuotoja on niin paljon, että jokaisella on varaa valita. On kuitenkin hyvä olla realistinen. Jos haluat pyöreän takapuolen, olkapäät ja muhkeat reidet ilman, että niiden koostumus on pelkkää rasvaa, et voi vain sauvakävellä tai zumbata. Valitse siis laji tavoitteen ja innostuksen mukaan! Kyllä minulla lopahtaisi liikunnan into ihan muutamassa minuutissa, jos pitäisi mennä vaikka tanhuamaan*. "Joo, ei toi sun kestävyyskunto nyt muuten kehity. 5 x viikossa aamutanhu tyhjällä mahalla ja 3 x 45min piiripolskaa" Jäisi muuten tekemättä.

Olisihan näitä vinkkejä muitakin, mutta toisaalta, käytin jo tanhu-kortin. Olisi kai voinut tiivistää koko tekstin siihen, että jos ei tee mieli lähteä salille, ajattelepa miten paljon mukavampaa on tutisutella puntteja kuin tanhuta.  

*Tanhu on suomalaiskansallinen aiemmin perversiona pidetty taipumus liikahdella nolosti musiikin soidessa. Vielä 1960-luvulla tanhuamista pidettiin yhtenä aivopöhön oireista, mutta 1970-luvulla se poistettiin tautiluokituksesta. Vielä 1940-luvulla tanhuajia pakkosteriloitiin.

Tanhussa hypähdellään jähmeästi ja liikutaan kömpelösti, ja tanhuaja usein itse kokee sen tapahtuvan musiikin tahdissa, vaikkei vierestä katsoja sitä huomaisikaan. Tanhun eri muotoja ovat mm. purpuri, sottiisi ja masurkka.

2000-luvulla tanhuajat ovat vaatineet tasaveroista kohtelua muun väestön kanssa, ja laissa nykyään kielletään tanhuajien syrjintä esim. työnhakutilanteessa. Yleinen mielipide on muuttunutkin myönteisemmäksi tanhulle, vaikka edelleenkin räikeimmät tanhun muodot, kuten polkka, herättävät suurta vastustusta. Monet haluaisivat myös suojella alaikäisiä tanhuilta, mutta laki ei kiellä vanhempia viemästä lapsiaan tanhuamaan." Lähde: Hikipedia

torstai 16. tammikuuta 2014

Blogiarvonnan paikka !

Blogia on haettu muun muassa hakusanoilla: "kuvia bodareista, tykkäävät vetää vyön niin kireälle kun vain pystyy, jopon pumppaus blogi, fit piparitalo, eveonfit, perjantaikankku"
Aivan hyvät hakusanat. Ovat ilmeisesti tuottaneet tulosta, sillä 30 000 klikkauksen rajapyykki lähestyy. Ja voi pojat, se on muuten monta klik klikiä!
Siksi on aika kiitellä lukijoita, muutenkin kuin hokemalla täällä miten ymmyrkäinen, kiitollinen ja iloinen olen, kiitos kiitos, kiitoooooossss!
Jos olisin pohatta, lahjoisin teitä kaikkia jalokivillä!
Vaan kun tämä fitnesslaiffi on niin hintavaa, menevät kaikki rahat tietenkin proteiiniin.

Ei se munan saaminen niin halpaa ole !!
Joskin voisi kuvitella, että pätäkkää piisaa. Niin huolettomasti levittelen korttejani ympäri eteistä:

Kuvan eväsrasia ei liity tapaukseen. 
OLI MITEN OLI:

Kaikkien lukijoiden (myös vanhojen) ja blogia jakaneiden kesken arvotaan Jussi Riekin Kuntotehdas-kirja sekä CoCovin raakasuklaata.
Aikaa osallistua on 22.1. 2014 asti.

http://www.adlibris.com/fi/covers/M/9/51/9513169596.jpg

Voit osallistua arvontaan liittymällä lukijaksi tai jakamalla blogia esim Facebookissa ja jättämällä yhteystietosi kommenttiboksiin tai osoitteeseen everfit@luukku.com.



                                                    



tiistai 14. tammikuuta 2014

Viljapuimuri karkumatkalla

KURRRR....MÖYRR...KURRR...MURRRR...
???
KURRR...RRUURRURURR....MURRR...
???
Tällaista dialogia olen käynyt viimepäivinä mahani kanssa. Minä olin siis tuo kysymysmerkki. Tai oikeastaan vatsa on käynyt monologia ja minä olen kuunnellut kärsivästi kärsivällisesti. Viikonloppuna iski sellainen loputon nälkä, että enpä ole hetkeen muistanut vastaavaa. Olisin voinut oikeasti syödä vaikka kokonaisen kalan.
No nyt liioittelin. Hyi. Mutta pussillinen perunoita olisi varmasti uponnut.
Ruoan jälkeen meni ehkä tunti ja vatsa kurisi jo tyhjän oloisena.
Vähän otinkin vapauksia ja söin enemmän hiilihydraatteja kuin ohjeissa luki (Joo, I know. Aikamoinen rebel, huhhuh), mutta paino humahti silti viikonloppuna alas. Ensin 66.6kg ja sieltä 66.4kg asti! Kroppa toimii! Vähän tosin meinasi paniikki hiipiä, kun katselin peilistä kuopalle painunutta vatsaa. Miten pieni sitä tuleekaan kisoissa olemaan! Mutta toki sitten näkymäkin hieman erilainen, kun rasvat ja nesteet saadaan kunnolla alas. Kun siellä nyt vain olisi tarpeeksi pihviä, mitä esitellä... Kyllä sitä kuitenkin mielellään veisi lavalle mehukkaan kinkun kuin kuivan schnitzelin. Alimman kuvan perusteella tosin ei voisi uskoa, että olen koskaan muuta tehnytkään, kuin istunut koneella pelaamassa Bubble Bobblea.

Huikeet absit!
Viime viikko oli aikamoista säntäilyä: todella hyvin perille menneitä treenejä (salit, aerobiset, poseeraukset), uusia ja vanhoja työtehtäviä, koulun kevätlukukausi ja kodin maalaustalkoot. Sellaista pientä. Ei siis toisaalta ihmekään, että nälkä oli "hieman" isompi. Hyötyliikunnan määrä kun oli merkittävästi suurempi kuin edeltäneellä viikolla.
Sain kuitenkin ohjeistukseksi lisätä vielä yhden aterian rankempina päivinä ja kyllä muuten oli eilen mukava käydä nukkumaan, kun kupu oli ahdettu täyteen myöhäisellä iltapalalla. Tämä lisäys + eilinen jalkatreeni eivät olleet nostaneet painoa kuin 200g. Ei hullumpaa!



Mitä tulee ruokavalioon, sitä ihmetellään todella paljon. Ihan siis muutenkin, kuin yökkimällä valkuais-parsakaali-herkuilleni. "Siis saatko sä syödä leipää, vaikka laihdutat?"  "Miksi sä syöt niin paljon munia?" "Eikö oo tylsää syödä aina samaa ruokaa?" Ihan näitä klassisia. Jotenkin jo ajattelin, että tämä hiilihydraattihepuli olisi jo kuopattu aihe, mutta sitkeästi tuntuu pitävän pintansa tämä kauhu.

Muutama sananen ihokarvat pystyyn nostattavista, kammottavan iljettävän pelottavan hirvittävistä hiilihydraateista. No. Niitä tarvitaan. Piste.
Hiilihydraateista saa nopeasti ja taloudellisesti energiaa.
Hiilihydraatteja tarvitaan rasvojen hajottamiseen, lihaskasvuun, aineenvaihdunnan toimimiseen, hermoston toimintaan ja lämmön ylläpitämiseen.
Ja jokaisen pyllynkasvattelijan kannattaa muistaa, että jos keho ei saa esimerkiksi kovan treenin jälkeen energiaa, se hajottaa mielellään lihasta, jotta saisi tarvitsemansa. Kun palautusjuomassa on sekä proteiinia, että hiilihydraattia, keho palautuu optimaalisesti. Että eiköhän ole järkevämpi ratkaisu humpsauttaa hieman maltoa siihen palautusproteiinilitkuun, kuin kärvistellä kotiin asti vesipullollisen voimin.

Hiilihydraattia koneeseen! Niin on vielä pienet jalat. Tui tui.
Jostain muistan lukeneeni, että suomalainen nainen saa keskimäärin n. 200g hiilihydraatteja vuorokaudessa. Istumatyöläiselle tuo määrä voikin olla paljon. Määrä, jonka keho tarvitsee on kuitenkin 100g vuorokaudessa. Jos harrastaa liikuntaa, on tarve luonnollisesti enemmän liikunnan tavoitteista ja laadusta riippuen - kovilla pinkojilla jopa useita satoja grammoja päivässä.

Hiilihydraatit ovat turhaan parjattuja ja pelättyjä. Kyllä, on monia, joille tietyt hiilihydraattipitoiset tuotteet eivät sovi. Ruisleipä hyvänä esimerkkinä. Vaan jos et saa mitään oireita, miksi kammoksua?
Leipä lihottaa toki herkästi, mutta tokkopa siksi, että siinä on hiilihydraatteja, vaan siksi, että leivälle usein ladotaan voita, leikkelettä, juustoa sun muuta ja näillä pikku leipäsillä sitten korvataan kunnon aterioita. Kalorit nousevat huomaamatta korkealle. Leipää myös ängetään hiilihydraattipitoisten aterioiden kylkeen ihan turhaan. Välipalana tai iltapalanahan ne ovat erityisen toimivia.
Itse syön päivittäin leipää ja paino tulee alas. Syön myös riisiä, pastaa, perunaa, bataattia, puuroa. Ja hyvin toimii vatsa. Eikä ole vireystilassakaan valittamista. Ja leipää menee kovasti lähipiirissäkin. Muun muassa äitini ja ukkini ovat molemmat varsinaisia leivänpuputtajia, eikä ole muuten ylimääräisiä kiloja missään.

Painonpudotuksessa hiilihydraattien rajoittaminen toimii. Sillä saa hyviä tuloksia aikaan. Mutta jos niitä revitään ruokavaliosta liian ronskilla kädellä pois saatetaan olla ongelmissa. Itselleni ei ainakaan mikään karppaustyylinen ruokavalio minimaalisilla hiilihydraateilla toiminut. Paino junnasi, vireystila oli huono ja patteri oli tyhjänä jo iltapäivästä.

Oli miten oli! Jokainen ruokailee juuri sillä tavalla, mikä omalle kropalle sopii. Jos on tyytyväinen paleoon, niin hyvä. Jos karppaus pitää olon virkeänä ja sentit karisevat, niin hyvä. En siis väitä, että tämä olisi oikea tie ja jokaisen olisi pakko puuroa ja perunaa mussuttaa. Hiilihydraatteja kun saa muistakin lähteistä : vihanneksista, marjoista, hedelmistä, maitotuotteista... Kunhan halusin jaaritella ja jankuttaa, että eivät ne hei niin pahasta ole! Saati että estäisivät laihtumisen.

Jaakko Kolmonenkin sen tiesi, että puuro rokkaa!

No, se siitä kuivasta terveysvalistuksesta. Olisin varmaan jaksanut jauhaa monenkin sivullisen verran glykeemisestä indeksistä, glykolyysistä ja proteiinisynteesistä, mutta jätetään pulinat sikseen. Kunhan nyt vaan tuli mieleen, että hei minä saatan muistaa hiilihydraateista jotain. Ja nyt joku tulee esittämään uutta ja valaistunutta tietoa ja sitten minä menen nurkkaan häpeämään ja soitan THL:n pyytäen kriisiapua, kun sain parjausta heidän suosittelujensa liputtamisesta. Ja tarjoan hiilihydraattikammonutrausprotraustretrauspaleoleipäjopoisniinkuinjo-ois-mielensäpahoittajille näitä:

HUOM VALMENTAJA: Kuvituskuvaa alkusyksyltä!
Takaisin blogini suurimpaan (no vähän pitää uhota) tai ainakin tärkeimpään aiheeseen : hanuriin. Se on nimittäin ollut totaalisessa tulehdustilassa viime viikon torstain jälkeen. Vaikka tuntui, että ei saanut laitettua silloin treenissä kaikkea peliin ja runtattua tarpeeksi painoja, treeni kyllä osui ja upposi ihan tismalleen sinne minne pitikin. Saan kyllä aina hyvän tuntuman pakaraan, mutta tämä oli jotain aivan... Totally beyond! Innolla odotan tulevan torstain (ylihuomisen!!) jalkarääkkiä. Siskon kanssa yhteiskärsimystä tiedossa. Voi runtata isoa painoa, kun toinen auttaa pukertamaan niitä ylös! Kelpo diili.
Perille meni! Ja jep, pysähdyn tässä joka päivä - kuten uhkasin. Hei on mulla sentäs eri housut kuin viimeksi!!
Tällä viikolla treenit ovat olleet aika tukkoisia ja väsyneitä. Krhm. Mitäs minä juuri puhuin erinomaisesta vireystilasta. Hups!! Kuitenkin. Paljon on taas ollut hosumista ja kävelyä ja uniasiat tuottavat ongelmia. Nyt siihen on pakko saada muutos! Kello 17-18 välillä olisin valmis matkaamaan Unilullaan Untamo-kamelin luokse teelle (jos et tajunnut, katso muutama Tohtori Sykerö) mutta sitten kun pitäisi käydä nukkumaan 22-23 aikaan, olenkin aivan virkeä ja haluaisin puuhastella ja kirjoittaa ja lukea ja toimia. Sitten ei tule uni. Ja sitten kun se tulee, heräilen monta kertaa yössä. Ja näen outoja unia. Ja haluan kertoa tyynyistä. Melkein. Ei hyvä!! Ei ihmekään, että treenitehot ovat laskeneet alas samalla vauhdilla kuin minä ja serkkuni laskimme pulkalla puuta päin. Äiti antoi vauhtia. Vieläkin mietin oliko tuo teko tahallinen. Hmm?


Siellä se nimi nyt on IFBB-kilpailulisenssit 2014-listalla monen muun innokkaan joukossa. Apua. Apua. Aaapuua... Kai sinne lavalle pitää sitten ihan oikeasti könytä! No, jos ei tänä vuonna ole pihviä tarpeeksi, niin laitetaan tulemaan sitten ensi vuonna. Onneksi ei ole mitään aikarajoja siinä, missä ajassa omaa kroppaansa voi laitella kuntoon! Kehitys ei lopu tyytyväisyyteen! Innolla kisoja odottaen kuitenkin. Näytetään mitä on siihen mennessä saatu aikaan!

PS. Ihanaa kun aurinko paistaa! Lalalalalalaaa!




torstai 9. tammikuuta 2014

Kissa kiitoksella elää

Viime yönä yöunet jäivät hiukan vähäisiksi, enkä meinannut herätä edes herätyskelloon. Silmät avautuivat vasta, kun kömmin vaa'alle ottamaan aamupainoa. Oikein mukavalta näytti lukema: 66.9kg!  Syyskuun 1. päivä tilanne oli vielä 77kg. Nyt aletaan olla niissä lukemissa, joissa paino pyörinyt pitkälti koko aikuisiän. Vain pari kiloa matkaa sinne ja nyt lihasmassaa se liki 5kg enemmän.

Välitavoite lähestyy.
Laadukasta peilikuvaa.
Söin kaikessa rauhassa aamiasta ja katselin kelloa. Aikaa oli vielä yllin kyllin, sillä olin sopinut treenit Heidin kanssa klo 10. Kun leikin peilin edessä vesikauhuista koiraa (pesin hampaita) puhelin soi 9.17. "Mä arvasin, että sä menit sekaisin, treenit klo 9!" Ylipaino ei olisi todellakaan ollut ylivoimaa, kun juoksin ympäri kotia metsästämässä pipoa (ei löydy) shakeria (ei löydy) sukkia (ei löydy) ja treenitoppia (ei löydy) Sain kuin sainkin kaivettua jotain treenirytkettä päälle suoraan pyykkikorista ja oikein fresh fitness-look oli taattu.
Kello nakutti sellaiseen malliin eteenpäin, että ei auttanut kuin napsauttaa sormia, huutaa "Taxi!" ja kurvata salin pihaan mittariautossa. Mutta sehän oli suorastaan fitness-teko! Ei päässyt katabolia iskemään liian kovasykkeisellä juoksulenkillä! Täytyy sanoa, että melkein teki mieli esittää jotain könkkäävää invalidia, kun nousin ulos autosta... Olihan se _hieman_ noloa! Mutta treeni ennen kaikkea. Tiesin, että Heidillä oli kova kiire ja halusin puolestani saada kaiken irti siitä ajasta, mikä meillä oli käyttää.



"Voi kauhee, miten sä oot laihtunut!" Oli ensimmäinen kommentti. Ja vain hyvässä mielessä. Ruokavalio on todellakin purrut makkaroihin. Ja voin kertoa, että kyllä muuten myhäilin tyytyväisenä. Sain uuden ohjelmanivaskan ja käytiin läpi toista jalkatreeniä. Olin ajatellut, että me käymme hiukan tekniikkaa sieltä ja tekniikkaa täältä, mutta pyllyhän laitettiin ihan töihin.  Sarjat 3 x 6 ja superhiiiiiiitaaaaasti. Sumokyykkyä, bulgarialaista askelkyykkyä Smithissä, yhden jalan prässiä, hip thrusteja, askelkyykkykävelyä ja löytyipä lapusta vielä tuttua pakarapotkua taljassakin... Tiukka treeni, mutta täysiä tehoja en saanut itsestäni irrotettua. Väsytti ja hapotti niin paljon! Sunnuntaista asti salitreenejä, 3 aerobista ja höntyilyä sinne ja tänne. Tuntui, että puhti oli poissa, eikä happi kulje. Ja yhden jalan prässeihin lätkittiin silti 70kg edestä kiekkoa. Au. Se oli minulle paljon. Nynnyilin ensin askelkyykkykävelyissä, koska pelkäsin lentäväni nenälleni, mutta viimeisen setin tein 16kg käsipainoja roikottaen. Osui ja upposi. Kävelin silti kotiin. Ihan itse!

Heidi tsekkasi myös nopeasti poseeraamista ja etuasentoni sai kehuja! Jes! Se könötys, joka on ollut varsinainen murheenkryyni sai kehuja! Wuhuu! Kotiutuessa päätin vähän tepastella käytävää ees taas ja jatkaa poseerausharjoituksia. Olinhan juuri saanut rohkaisevaa palautetta ja täynnä positiivista energiaa ja uhoa! Kuvittelin olevani vähintäänkin Nathalia Melo ja napsuttelin menemään sähäkästi  ja pehmeän seksikkäästi.
Toki. Oikein oli mallikelpoinen suoritus. Taas. Kuten aina.
Tehdessäni epäonnistuneita vaihtoja epäilemättä 10:ttä kertaa, alkoi touhu naurattaa ja heitin kengät pussiin. Päätinkin leväyttää bikiniahterini mukavasti tähän tuolille ja kyttäsin T-kävelyä liki parin tunnin verran. Sääli, että ahkera katsominen ei kehitä omaa korkokenkäkävelyäni... Muuten olisin kilpailujen varma voittaja! Sen verran monta tuntia olen tässä koneella viettänyt aikaa muiden tepsuttelua toljottaen. Silmämunat ovat kuivuneet kuoppiinsa.

Niin. Kyllähän sitä pakaraa on helppo peilin edessä kohotella, pelkät sukat jalassa ja vääntäen selkää epäluonnolliseen asentoon, mutta teepä sama korkokengät jalassa, ilman että vatsa näyttää samalta, kuin kengurun pussi poikasineen kaikkineen ja ilman, että könötät etuviistossa ja huojut pahemmin kuin Hemuli lipputangossa varastettuaan hattivattien ilmapuntarin.

                                                 https://encrypted-tbn2.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcS5qv-yqRkUJlWWMEpHoiF9GwvntiME9W88IwOv2n6BkKtP1rsPiQ

Välillä homma menee oikein kivasti ja saatan olla tyytyväinen muutaman askeleen verran. Mutta pääasiallisesti homma on aika hirvittävän näköistä. Poseeraukset saattavat sujua kelvollisesti, jos aikaa hakeutua asentoon on niin paljon, että joku ehtisi pelata erän shakkia odotellessa. Miten te oikein sen teette?!!
Onneksi on vielä aikaa! Se joka osaa sanoa, monennenko kerran hoen tätä blogissa saa banaanin! Alan kohta nukkuakin nuo kengät jalassa!
Vaikka homma ei nyt erityisen viehkeää olekaan, niin nautin kyllä kovasti poseeraamisten harjoittelusta. Hyvää musiikkia taustalle ja menoksi! Puoli tuntia tosin on toistaiseki maksimaalinen aika, jonka koroilla jaksaa salissa könköttää.
Upea tausta. Muuttolaatikoita ja epämääräisiä läjiä.
No, tästä minun korkokenkäräpellyksestäni voisin palata takaisin kehumiseen. Olenkin täällä liputtanut tukemisen ja tsemppaamisen puolesta useampaan otteeseen ja samaan syssyyn unohdin mainita kehuista. Positiivisista, ylistävistä, kiittävistä kehuista.

Kehuja on mukavaa saada. Varsinkin silloin, kun kehu tulee jostain, minkä eteen olet nähnyt paljon vaivaa ja tehnyt työtä. Tai kun joku vain heittää spontaanisti jotain ilahduttavaa, kehaisee kampausta tai tykkää kuvastasi facebookissa. On myös mukavaa kehua toisia - tottakai! Sillä voi parhaimmassa tapauksessa ilahduttaa ja tsempata toista suurestikin!

Kehu toki menettää merkityksensä, jos se on liiallista. Silloin se tuntuu mielistelevältä, limaiselta ja kiusalliselta. Varmaan tiedätte mitä tarkoitan? Sellaista ei varmasti kukaan kaipaa. Mieluummin sitä varmaan tunkisi jonkun rätin mokoman lirkuttelijan suun tukkeeksi. Eikä kehuminen silloin tunnu kovin aidolta. Mutta ihan joku pienikin kohteliaisuus tai kokemuksen jakaminen voi tuntua huippuhyvältä. "Tiedän niin miltä sinusta tuntuu!" "Onpas sinulla kivasti solmitut kengännauhat!" Onhan se nyt ilahduttavaa! (mun kengännauhat ei ole kyllä vielä ikinä saaneet kehuja... :( )

Tämä kehumisasia tuli mieleen tänään treeneissä. Voisinpa nimittäin kehaista,  että meidän tiimimme sisällä on hyvä henki. Kehuja viuhuu puolin ja toisin. Aitoja ja tsemppaavia kehuja. Uskon, että me kaikki haluamme saada toisillemme sen fiiliksen, että kaikki on mahdollista, olemme hyviä tällaisinä ja vielä paremmiksi muutumme (fyysisesti) koko ajan. Ja tässäkin mielessä Heidi on mahtava valmentaja. Kehuja tulee, kun aihetta kehua on. Ja silloin tietää, että jotain on tehty oikein. Kun tätä tsemppihenkeä saataisiin fitness-maailmaan univeraalisti lisää, niin hyvä olisi. Vielä on liikaa sitä keskustelua, kuka on oikeasti fitness-harrastaja ja kuka saa treenata kisoihin ja mikä on oikeanlainen ruokavalio ja tapa tehdä sitä ja tätä ja tuota. Pitäisi kampata se kyräilyn ja arvostelun jalansija ja tampata johonkin maanrakoon. Toki - tämä on arvostelulaji. Jatkuvaa vertailua käydään koko ajan. Tuolla on parempi perä, tuolla on enemmän tissiä, tuolla on kimaltavammat bikinit, no tuo nyt ei ainakaan pärjää. Tuon valmentaja antaa ihan erilaisia ohjeita, tuo ei tee ollenkaan  aerobista, tuo käy vesijuoksemassa. Tuo ei edes yritä. Tuo yrittää liikaa. Ja tätä vertailua ja arvostelua teen tottakai itsekin. Vertaan itseäni jatkuvasti muihin. Mutta samalla en välitä rahtuakaan siitä mitä kukakin ja kuka mitäkin tekee. Sillä tavalla positiivisesti en välitä. Tottakai minua kiinnostaa kovastikin!

Ja teitä lukijoita kiinnostaa varmasti enemmän kuin paljon minun jääkaappini!!

Kuitenkin - valmentajia on hyvin erilaisia. On erilaisia ohjeita, on erilaisia ihmisiä, on erilaisia tuomareita. Eri ihmisille sopivat erilaiset ruokavaliot. On erilaisia tarpeita. On erilaista...no kaikkea!! Tärkeintä on tehdä sitä, mitä itse haluaa tehdä ja mikä sinulle parhaiten sopii. Valita sellainen valmentaja, johon uskoo ja joka sinulle sopii. Keskittyä omaan tekemiseensä (no se varmaan ainakin sinulle sopii). Ammentaa muista positiivista energiaa. Kilpailla erityisesti itseään vastaan ja viedä lavalle se fysiikka, johon on itse tyytyväinen. Silloin ei koskaan voi hävitä!

Tällä hetkellä netissä on meneillään kampanja, joka liputtaa positiivisten kommenttien puolesta. http://www.jatajalki.fi/ Mielestäni tämä on ihana idea! Eikö olekin mukava saada kehuja? Ihan vain jotain pientä? Tai ylipäätään jokin positiivinen kommentti? Kannanotto tai kokemus? Minusta ainakin on. Kaikki kommentit ovat mukavia. Keskusteleminen on mukavaa! Jätä siis ihmeessä oma jälkesi, kun vierailet blogeissa. On ihanaa lukea toisten kokemuksia ja kuulla mielipiteitä - kannustavassa hengessä! Ja kyllä minä otan mielelläni kritiikkiäkin vastaan. En ole niin kovin vakavastiottava mielensäpahoittaja.

Nii. Että tällaista tänään!

-10kg kunniaksi. Mmm, kookosta.  <3

maanantai 6. tammikuuta 2014

Spontaanin samankaltaisuuden kivijalkainen työläinen


Oodi tehottomuudelle ja vapaapäiville! Aivan parasta, kun saa puuhata kaikessa rauhassa! Ajatella, että joskus otin vapaapäivistä niin kovasti stressiä, että rauhoittumiseen olisi vaadittu vähintäänkin se, että minut rullataan tiukasti mattoon ja päälle kaadetaan painoksi kirjahylly. Aina oli kiire, kiire, kiire, kiire, kiire! Kunnon LSD-jänis. Nykyään ei olekaan sitten minkäänlaisia pulmia nauttia vapaasta ja löyhistä aikatauluista.

 
KIIRE!!!!
Joka aamuisen ja aina yhtä parhaan ja herkullisen (YLISTETTY OLKOON HÄN!) aamupuuron jälkeen lähdin uudelle vanhalle salille ja ajattelin, että olen varmaan harvoja treenaajia, jotka siihen aikaan ovat hilanneet itsensä pullistelemaan. Huono hiuspäivä, joten pipo päähän ja menoksi ja nauttimaan väljästä salista ja hyvästä ilmastoinnista. VÄÄRIN. Onhan nyt kuitenkin tammikuu ja pyhäpäivä. Eikä enää puhuttu mistään aikaisesta aamutreeniajasta. Salihan pursusi porukkaa! Jos olisin hieman ajatellut, olisin voinut änkeä itseni toiselle salille, jolloin olisin saanut tehtyä sen treenin, mikä pitikin : JALAT. Se tärkein. Päivän polttavin, tarpeellisin! Uaah! Vaan vuoronumerojärjestelmää siinä olisi tarvittu kyykkypaikalle. Päätin siis siirtää jalkatreenin tiistaiksi ja siirtyä suunnitelmaan B = selkätreeni. Koska kaikilla muilla näytti olevan viikon aloittajaisina penkki- tai kyykkypäivä. Tein siis myönnytyksen ja treenasin mukisematta selkää, vatsaa ja pohkeita.

Aamun jännitysnäytelmä...


Ja aamun lukema. Elokuussa vaaka näytti jopa 77kg. Auts.
Team Badass lähdössä pelottelemaan väkeä kulmille, huhuhh!!11


Pinkki sekamelska.



Jotain kehitystä. Kuva 1. 27.10.  Kuva 3. Toukokuu 2013. Kuvat 2. ja 4. 6.1.2013
Koti näyttää edelleen pahvilaatikkovarastolta ja tilanne pysyy muuttumattomana siihen asti, että saadaan seinät kuntoon. Aiemmat asukkaat olivat ilmeisesti pitäneet täällä jonkin sortin taidenäyttelyä seinien kunnosta päätellen. Ruuveja ja proppuja silmänkantamattomiin. Ei yhtä, kahta, kolmea, neljää vaan useita samalla seinällä. Ja monella seinällä. Plus yksi seinä, joka oli jätetty pastellinvihreäksi. Ai kun kiva. Sellainen vanhainkotimainen fiilis. Kenties jotain muutakin performanssitaidetta täällä on harjoitettu, sillä sieltä täältä on löytynyt pinkkejä tai punaisia länttejä. Kiintoisaa! Ensi viikonlopun ohjelmassa onkin sitten maalausta!
Bailaan kun oon niin innoissani tulevasta maalausurakasta! Ei tässä mitään ShBamia tarvita.
Itsehän olen ollut oikein erityisen kiireetön, mitä tulee vaatteiden viikkaamiseen tai muuhun järjestämiseen, toisin kuin avopuolisoni, joka on puuhannut täällä vaikka mitä. Asentanut lamput, koonnut, levitettävän sohvan, kirjahyllyn, lipaston ja laittanut tavarat paikalleen huikealla tarmolla. Ja mitäs minä olenkaan saanut aikaan sillä välin? No, minä olen peilaillut, puristellut vatsamakkaroita, treenannut, syönyt, odottanut syömistä tai treenejä, kirjoitellut blogiin, vaikka ei olisi edes mitään asiaa ja keskittynyt tärkeimpään - sisustusnettikauppojen tarjonnan selaamiseen. Tarjouduin kyllä kokoamaan em. huonekaluja, mutta hän kieltäytyi avusta. Kumma juttu! Minun kokoamissani tavaroissa kun on aina kiva pikku kotitekutoisuuden tuntu! Yksikin kirjahylly huojui holtittomasti puolelta toiselle ja sain sen pysymään suorassa vain asettelemalla kirjoja hyllyille tasapainottamaan kokonaisuutta. Sääli, että jos jonkun kirjan nappasi hyllystä, koko kaluste kallistui ja kaikki sen päällä olevat tavarat tippuivat tai kaatuivat. Mielestäni ruuvaamiset, mutterit sun muut ovat aina olleet vähän yliarvostettuja...

Tästä voikin virittää hyvän aasinsillan siihen, miten tärkeää kumppanin tuki on. Itse tarkastelen sitä nyt tästä tavoitteellisen treenaajan näkövinkkelistä. Sitä on joko mieluummin yksin tavoitteineen tai kumppanin kanssa, joka tukee 120%. Sellainen kumppani, joka ei ymmärrä harrastuksen vaatimuksia, hyväksy lajia tai kannusta, ei kyllä edesauta onnistumista. Ei voi kuin kiittää jotakin universaalia voimaa, että rinnalle on löytynyt aktiivisesti treenaava kumppani, joka varmistaa salilla penkin ja punnitsee sinulle oikeansuuruisen kana-annoksen. Se se on romantiikkaa parhaimmillaan!

Tottakai kaikki lähtee aina ensisijaisesti itsestä. Omasta halusta ja palosta tehdä sitä omaa juttuaan. Kuitenkin homma on niin paljon kevyempää, kun on hyvät tukijoukot rinnalla. Ihan kuin monella muullakin tavallisella pulliaisella, myös minulla tulee niitä päiviä, jolloin tuntuu että mikään ei vaan suju ja haluaisi mennä sohvannurkkaan hieromaan itseään suolalla ja kierimään itsesäälissä. Väsyttää ja tekisi mieli skipata salitreeni. Tekisi mieli poiketa ruokaohjelmasta ja popsia pussillinen karkkia (tätä ei ole Heidin ruokavalioon siirtymisen jälkeen tapahtunut kertaakaan, huom huom!). Silloin ei ole mitään niin mahtavaa, kuin se, että joku on siinä ja rauhoittaa. Puhuu järkeä. Kannustaa. Ja tarvittaessa potkii kunnolla perseelle, koska treenaamatta se ei kasva! Ja lähtee taittamaan aamuaerobista kaverina, kun ei yhtään huvittaisi. Niin lapsellista kuin onkin, joskus vaan tarvitsee sitä, että joku tukee siinä vieressä ja hokee, että sinä onnistut ja kehityt ja pärjäät. Ja laittaa purnausviestiin kannustavan tsemppiviestin takaisin ja muistuttaa, miten hyvä fiilis treeneistä tullessa aina on.

Itse olen ainakin niin kiitollinen siitä, että toinen on yhtä innoissaan tästä projektista kuin minäkin. Jakaa sen kanssani. Se tsemppaa kummasti ja auttaa jaksamaan niinä huonoina päivinä. Ja kun on saatava parsa-annos tasan tarkalleen tiettyyn kellonaikaan ja riennettävä treenaamaan, ei kuulu mitään mutinaa. Päin vastoin, saan roppakaupalla ymmärrystä ja tsemppiä. Jos aikataulu on kiireinen, hoitaa mies kotihommat ja kiikuttaa koiran lenkille. "Salille sun on ainakin ehdittävä!"

Pakotettua rakkautta. Ihan nätisti vaan pidän aloillaan!!!
Siis puolisot, kumppanit, ystävät, perheenjäsenet, koulukaverit ja kaikki mahdolliset kylänmiehet ja avaruussavolaiset, jotka tsemppaatte ja autatte meitä hurahtaneita fitness-törppöjä pysymään oikealla tiellä kohti kirkkainta tavoitetta : KIITOS!