"Eve oletko sinä niitä pissiksiä?" ja peiliposeerauskuvien ABC

Päivä alkoi tänään aika lässähtäneissä tunnelmissa. Ei toki tarvinnut olla mikään selvännäkijä tietääkseen, että pyöränkumi on mahdollisesti tyhjentyntynyt. Etten vain olisi jo eilen tätä asiaa mietiskellyt. Eilen takarenkaasta lähti nimittäin aikamoinen kolina, kun lastasin sarviin Prismasta hankitut ruokaostokset, asettelin hyvin kehittyneen levinneen  fitness-peräni Jopon satulaan ja lähdin sotkemaan kohti kotia. Ei edes haitannut, että pyörässä ei ole toimivaa lamppua tai kelloa! Kanssaliikkujat kuulivat kyllä, että nyt kohti vyöryy tarmokas ja nälkäinen kassialma.

Kumma juttu, että aamulla yllätys oli silti melkoinen, kun kumi oli kuin olikin tyhjä. Miten voi olla! Hetken epäuskoisen silmienpyörittelyn ja kelloon vilkaisemisen jälkeen otin pikalähdön pihasta. Liha liikkui viimeksi näin nopeasti viime juhannuksena tehdessäni kolmiloikkaennätyksen rannalta kanoottiin (siskoni näki kyyn ja tämä aiheutti kevyen paniikin) Kyllä muuten pinkoi Rauhansalon akka kovaa vauhtia kohti työpaikkaa! Aikaahan ei kuitenkaan ollut jäänyt erityisen ruhtinaallisesti. Aamupalan työntäminen leipäluukusta alas kun ei tänä aamuna ollutkaan aivan niin nopea temppu kuin toisinaan. Hieman takertuivat lesitiinit kitalakeen ja valkuaiset pyrkivät suuhun tai tekemään paluun nielusta takaisin lautaselle.

"Hirviö hyökkää kimppuumme!" - Jestas. "Mamma, hae paistinpannu

 taistelun varalta!!"

Tänään oli lepopäivä salitreeneistä. Vaan tulihan sitä taas pingottua ihan urakalla. Töihin, töissä ees taas, portaita, ylös, alas, sinne, tänne. Koska pelkäsin herkän varteni puolesta, en antanut katabolialle mahdollisuutta iskeä, vaan hyppäsin bussiin ja hurautin sillä keskustaan. Päivän luksushetki.
Pikainen välipalan tankkaus ja ei kun vaan ohjaamaan asiakkaalle porrastreeniä. Ajattelin, että seison topakkana ja tyylikkäänä pitämässä treeniä. Hoputtelen ylemmältä porrastasanteelta ja lyön käsiä yhteen. "JAKSAA JAKSAA! VIELÄ VÄHÄN! KEVYTTÄ ON!"

PT-Even prinsiipit: pukeudu pinkkiin. Näyttää heti hirmu sporttiselta!!

Todellisuudessa tuli tampattua suurin osa asiakkaan mukana. Nyt on muuten näistä marinoimattomista broilerinkoivista puhti pois. Varsinaista taikinaa. Jotenkin minun kuitenkin onnistui laahata tämä spaghetti (ai että, ruokatermien käyttäminen tekee nälkäiseksi...) kotiin ja siitä vielä saunaan. Sauna teki muuten hyvää! Venyttelin ehkä minuutin ylälauteilla, mistä siirryin alimmaiselle lauteelle, tai no jos rehellisiä ollaan niin portaalle, istumaan. Voi kun olisin saanut siihen lasten kylpyammeen! Tai sellaisen aikuisemmille pakaroille passelin, ei mitään pikkuvatia. Kyllä olisi kelvannut siinä kököttää!

 

"Tulee tulee, jaksaa jaksaa, jaksaa... "No ei vittu välttämättä jaksa!"

Tuplahaukka vai tuplaleuka?

Kuulin myös huhua luotettavalta lähteeltä, että blogiani käyvät seuraamassa miehet jotka eivät lue jännittäviä ja syvälliseksi pohdinnaksikin rönsyileviä tulkintojani fitnesslaiffin toteuttamisesta. Kiintoisaa! Kuvalliset kertomukset lienevät siis paikallaan. Voin myös tavuttaa, jos se tekee tekstistä helpompilukuisemman. Kuitenkin lukijoiden toiveisiin on suhtauduttava vakavasti ja perustinhan blogin pitkälti siksi, että voin esitellä hanuriani hyvällä syyllä. Olkaapa hyvät, hieman kankkua kehiin! Onhan kohta perjantaikin!

"Eve oletko sinä niitä pissiksiä?" ja peiliposeerauskuvien ABC

Päivä alkoi tänään aika lässähtäneissä tunnelmissa. Ei toki tarvinnut olla mikään selvännäkijä tietääkseen, että pyöränkumi on mahdollisesti tyhjentyntynyt. Etten vain olisi jo eilen tätä asiaa mietiskellyt. Eilen takarenkaasta lähti nimittäin aikamoinen kolina, kun lastasin sarviin Prismasta hankitut ruokaostokset, asettelin hyvin kehittyneen levinneen  fitness-peräni Jopon satulaan ja lähdin sotkemaan kohti kotia. Ei edes haitannut, että pyörässä ei ole toimivaa lamppua tai kelloa! Kanssaliikkujat kuulivat kyllä, että nyt kohti vyöryy tarmokas ja nälkäinen kassialma.

Kumma juttu, että aamulla yllätys oli silti melkoinen, kun kumi oli kuin olikin tyhjä. Miten voi olla! Hetken epäuskoisen silmienpyörittelyn ja kelloon vilkaisemisen jälkeen otin pikalähdön pihasta. Liha liikkui viimeksi näin nopeasti viime juhannuksena tehdessäni kolmiloikkaennätyksen rannalta kanoottiin (siskoni näki kyyn ja tämä aiheutti kevyen paniikin) Kyllä muuten pinkoi Rauhansalon akka kovaa vauhtia kohti työpaikkaa! Aikaahan ei kuitenkaan ollut jäänyt erityisen ruhtinaallisesti. Aamupalan työntäminen leipäluukusta alas kun ei tänä aamuna ollutkaan aivan niin nopea temppu kuin toisinaan. Hieman takertuivat lesitiinit kitalakeen ja valkuaiset pyrkivät suuhun tai tekemään paluun nielusta takaisin lautaselle.

"Hirviö hyökkää kimppuumme!" - Jestas. "Mamma, hae paistinpannu

 taistelun varalta!!"

Tänään oli lepopäivä salitreeneistä. Vaan tulihan sitä taas pingottua ihan urakalla. Töihin, töissä ees taas, portaita, ylös, alas, sinne, tänne. Koska pelkäsin herkän varteni puolesta, en antanut katabolialle mahdollisuutta iskeä, vaan hyppäsin bussiin ja hurautin sillä keskustaan. Päivän luksushetki.
Pikainen välipalan tankkaus ja ei kun vaan ohjaamaan asiakkaalle porrastreeniä. Ajattelin, että seison topakkana ja tyylikkäänä pitämässä treeniä. Hoputtelen ylemmältä porrastasanteelta ja lyön käsiä yhteen. "JAKSAA JAKSAA! VIELÄ VÄHÄN! KEVYTTÄ ON!"

PT-Even prinsiipit: pukeudu pinkkiin. Näyttää heti hirmu sporttiselta!!

Todellisuudessa tuli tampattua suurin osa asiakkaan mukana. Nyt on muuten näistä marinoimattomista broilerinkoivista puhti pois. Varsinaista taikinaa. Jotenkin minun kuitenkin onnistui laahata tämä spaghetti (ai että, ruokatermien käyttäminen tekee nälkäiseksi...) kotiin ja siitä vielä saunaan. Sauna teki muuten hyvää! Venyttelin ehkä minuutin ylälauteilla, mistä siirryin alimmaiselle lauteelle, tai no jos rehellisiä ollaan niin portaalle, istumaan. Voi kun olisin saanut siihen lasten kylpyammeen! Tai sellaisen aikuisemmille pakaroille passelin, ei mitään pikkuvatia. Kyllä olisi kelvannut siinä kököttää!

 

"Tulee tulee, jaksaa jaksaa, jaksaa... "No ei vittu välttämättä jaksa!"

Tuplahaukka vai tuplaleuka?

Kuulin myös huhua luotettavalta lähteeltä, että blogiani käyvät seuraamassa miehet jotka eivät lue jännittäviä ja syvälliseksi pohdinnaksikin rönsyileviä tulkintojani fitnesslaiffin toteuttamisesta. Kiintoisaa! Kuvalliset kertomukset lienevät siis paikallaan. Voin myös tavuttaa, jos se tekee tekstistä helpompilukuisemman. Kuitenkin lukijoiden toiveisiin on suhtauduttava vakavasti ja perustinhan blogin pitkälti siksi, että voin esitellä hanuriani hyvällä syyllä. Olkaapa hyvät, hieman kankkua kehiin! Onhan kohta perjantaikin!

Yleismaailmallista lätinää.

Ai että. Oikein ajattelin, että niin minä vaan kirjoittelen blogia kaikessa rauhassa lämmin kaakaomukillinen höyryten. Villasukat jalassa ja kynttilät lepattaen naputtelen tänne jotain nokkelaa hyvin menneistä treeneistä, joissa tuli taas ylitettyä itsensä!

No, ei aivan niin. Koko viikko ollut sellaista söhläämistä, melskaamista ja pyöräilyä että hirvittää. Pyöräilymatkat ovat tainneet aiheuttaa pientä stressiä, kun näin unta, jossa minun piti aina vain pyöräillä Savonlinnaan. Ilmankos olivat jalat aamulla tönköt kuin suolakalat, kun unissaankin on saanut munamankelilla taittaa matkaa.
Aloitin työharjoittelun ja epäsäännöllisen säännöllinen vuorotyö vaihtui rytinällä 8-16 rytmiin. Ihan kuin vuorokaudessa olisi vähemmän tunteja! Aamulla aamiaista, koira ulos, töihin, koira ulos, treeneihin, kauppaan, kotiin, eväiden valmistus ja nukkumaan. Siinä se päivä sitten jo olikin.

"Jokos on puudute hävinnyt, tuntuuko ihan omalta pakaralta?"

Ja joka välissä pitäisi muistaa syödä, syödä, syödä. Kolmen tunnin välein ruokaa! Valkuaista naamaan niin että munat ovat kohta loppu koko pitäjästä. Watch out muut munadiggarit!

Siitäpä vaan eväidentekohommiin!

AVOT! Niin on siistiä että!

Eilen oli ensimmäinen treeni valmentajani Heidi Edelmannin kanssa. Treenin lomassa tietenkin piti vähän rupatella. Läpi ehdittiin puida ratsastus, silikonit, bloggaaminen, mediahuomio... Huvi ja hyöty samalla. Mutta rupatteluun keskittymisestä huolimatta jotain upposi lihaksiinkin!
Eilen aloiteltiin rinnalla ja hauiksilla, tänään treenivuorossa olivat jalat ja välillä sai änkeytyä sellaisiin asentoihin, että olisin itsekin jäänyt vilkuilemaan, että mitäköhän tuo toloffi oikein heiluu. Tuli oltua väärinpäin laitteissa ja potkittua ja sätkittyä mitä erikoisemmissa asennoissa. Mutta hei! Tärkeintä, että pakaraa polttaa ja se kasvaa! Näytti miltä näytti! Ja kun Heidi vielä sanoi, että näyttää ihan bikinikisaajan treenaamiselta, sätkytin kahta kovemmin. Pakko olla tehokasta, kerran näyttää fitnessiltä!

Saliohjelma on nyt viisijakoinen. Aerobisia ei alkuun tarvitse kummemmin rempoa - ah, autuutta! Päivittäin tuleekin jo ilman pakollisia spinning-pyöräilyjä ihan mukavasti liikuttua, kun suhaa pyörällä sinne ja tänne ja koiraakin kaivelee välillä vällyjen välistä lenkkipuuhiin.
Ruokaa piisaa. Nälkää ei tarvitse nähdä, ei tosiaan. Kalorimäärä ihan yllätti, kun olen kiskonut menemään huomattavasti matalammilla hetkisen. Vaan tästä se aineenvaihdunta hurahtaa käyntiin.  Yleensä (AINA) olen ollut ruoka-aikaan kotona ja ruoka maistuu paremmin kuin hyvin. Vaan nyt kiireessä on tiukkaa pitää kiinni aterioista. Eipä auta! Se on vaan syötävä. Valkuaisia pitänee piilottaa ulkoilutakin taskuunkin, että voi sitten välimatkoja tahkotessa mutustaa tarvittavat proteiinit.

Osa aamupalasta. Sitähän muuten on vielä lisää...

Muuta merkittävää: unohdin kotiavaimet keittiön pöydälle - tietenkin. Unohdin pumpata pyöränkumin ja luultavasti aamulla koko kapineella ei huristella yhtään mihinkään.
Olen uskomaton söhelö. Siinä ei mitään uutta!

PS.
Minulta kysyttiin, että mikä on isoin haaste, mikä matkan varrelle voi tulla. Vastaus: vastatuuli ja tihkusade silloin kun pyöräilet takakumi tyhjänä ylämäkeen ja kuulokkeista soi Bruno Marsin The Lazy Song. Menet kauppaan hikisenä ja märkänä, eikä hyllyssä ole enää Pepsi-Maxia, jolla aiot palkita itsesi. Ja vielä kirsikkana kakkana kakun päällä - koira on ripuloinut sohvalle.
Näin ei ole käynyt. Vielä. Mutta jos käy, voi olla, että heitän hanskat tiskiin ainakin sen päivän osalta!

Sidekick.

Esitellään nyt samaan hengenvetoon vielä projektini suurin tukija ja tsemppari, apurini ja aamuaerobisteni aurinko.
Rakas ranskanbulldoggini Ruho. Tämän olion energiaa kun saisi ammennettua kaikille!

Ei nousta vielä.

Koirat muistuttavat omistajiaan. Hmm.

Totta puhuakseni: Ruhon suosikkiharrastus on nukkuminen. Ja heti perään syöminen. Tämä koira voi vedellä hirsiä yli 12 saakka. On muuten aivan turha koittaa houkutella tätä neitoa peiton alta ennen aamukahdeksaa. Tai sateella. Tai pakkasella. Tai milloin vain kun uni on mukavasti kesken.

Eksä muka tiedä kuka mä luulen olevani? Kohta tiedät!

Olen kirjoittanut kaksi blogikirjoitusta ja siteerannut molemmissa Cheekiä. No. Jos mietitään hyviä puolia, ei haittaa, vaikka asia loppuu, kun voin kirjoitella tänne vain AAA, AAA. Saman verran sisältöä kuin muissakin kirjoituksissa, no difference!

Lienee kohteliasta hieman valottaa, kuka täällä peiliposeerauksiaan jakaa. Kerrotaanpa siis hieman siitä. Olen fysioterapeuttiopiskelija, personal trainer ja viinikaupustelija valtion monopoliyrityksessä. Myönnetään - erikoinen yhdistelmä! Mutta näinä aikoina on hyvä pitää sidoksia useampaan suuntaan. Jos liikuntabuumi lässähtää ja uudeksi trendiksi muodostuu fatness ja pahoinvointi fitnessin ja hyvinvoinnin sijaan, on aina takataskussa työ hyvin menestyvässä yrityksessä, joka porskuttaa tilanteessa kuin tilanteessa, oli lama tahi ei.

Minussa oli jo lapsena Ms. Olympia-ainesta. Tsekatkaa, mikä luonnonlahjakkuus poseerauksissa ja mikä upea, virtaviivainen fysiikka!!
Ei. Minä en ole vasemmalla, vaan tuo kuvan oikeanpuolimmainen lyllerö. Pari vuotta takaperin olin vielä kalju. Joten jotain progressiivista on tapahtunut!

En ollut lapsena motorisesti lahjakas. Liikunnan sijaan kökötin mieluummin leikkimökissä kokkaamassa herkkuja vanhaksi menneistä maitojauheista ja voikukista. Saatoin joskus innostua pikku juoksupyrähdykselle. Huom, joskus. Tämä harvinainen tapahtuma tuli kyseeseen silloin kun sattui satamaan vettä ja sai juosta alasti ympäri pihaa tai silloin, kun äiti oli paistanut lettuja.

Äiti ja isosisko olivat innokkaita tallilla kävijöitä ja minäkin ratsastin joka kerta. Joskin tallin vahtikoiralla. Olin ehkä liian traumatisoitunut kokeilemaan hevosia, kun isojen tyttöjen leikeissä jouduin aina olemaan hevonen. Juuri se hevonen, joka oli loukannut jalkansa ja joutui olemaan koko päivän sairaskarsinassa tai aitauksessa liikkumatta. Pian hevoskärpänen puri minuakin ja siitä se ratsastelu jatkui, aina lähelle aikuisikää. Tuli oltua alue-estejoukkueessa ja pyörähdettyä koulussa Ypäjällä. Kuitenkin ymmärrys siitä, että lajiin pitäisi panostaa vielä lisää (=isot investoinnit) ja siitä, että saman tasoisia ratsastajia on pilvin pimein, sai lopulta jättämään kilparatsastuksen sikseen. Hetken sain kuitenkin elää unelmaa. Tuolloin kunnianhimoa ei vain ollut tarpeeksi.
                                       

Jo tuolloin tiesin, että kuvissa on tärkeintä poseerata takapuolella.

Pahinta, mitä nuorena tiesin, olivat juoksu ja hiihto. Kestävyyslajit, yök! Minua ei siis saanut houkuteltua järin helposti lenkkipolkuja tepastelemaan, vaikka maratoneja tahkoava äitini ja urheilullinen suku sitä järjestään yrittivät. Liikuntaintoa rajoittivat myös kenkkuilevat polvet, joiden takia leikkauspöydällä on saanut makoilla useampaan otteeseen.

Kuntosali tuli tutuksi kuntoutumisen aikana ja vuosi vuodelta treenaaminen kiinnosti enemmän. Mukaan tulivat ryhmäliikuntatunnit ja juoksin pumppipamppijumppaspinningeissä liki päivittäin. Kipuilevien polvien kanssa liikkuminen oli aluksi täyttä tuskaa. Oli aikoja, jolloin en päässyt ilman tukea kyykkyyn. Ei tullut kysymykseenkään, että olisin voinut kyykätä tangolla, saati tehdä askelkyykkyjä. Kivusta huolimatta kuitenkin jatkoin ja jossain vaiheessa huomasin, että kivut alkavat hellittää ja polviongelmat nitistyä. Se oli mahtava fiilis! Ja silloin vahvistui tunne siitä, että haluan a) fysioterapeutiksi b) treenata itseni huippukuntoon.

Kaksi vuotta sitten polvivaivat kiusasivat taas pitkän tauon jälkeen. Menin lääkäriin, joka totesi, että leikkaus on edessä. Varasin ajan OMT-fysioterapeutille, joka kysyi heti: "Miksi leikkaukseen?" Sain ohjeita treenin suhteen ja kuntouttavia liikkeitä. Ja palkkasin itselleni personal trainerin. Valmentajaksi valikoitui Timo Haikarainen, joka oli minulle tuttu koulutuksista. Lopputulos: ei leikkaushoitoa + takakyykyt onnistuivat vapailla painoilla 75kg asti. Voi pojat, mikä fiilis.

Ja siitä se sitten alkoi. Tieni ruoka-annoksiaan valokuvaavaksi fitness-törpöksi. Nykyään kuntosalitreeni on parasta, mitä tiedän. Paljon painoja, vähän toistoja, räyhää ja punttien kolinaa!
Saa nähdä, millainen uusi saliohjelmani on. Huomenna treenaan
viimeisen kerran Timon kanssa ja tiistaina uudenlaiset rääkit ja metodit uuden valmentajan kanssa. Viikosta tulee tiukka! Neljä ohjattua treeniä ja omat sähellykset päälle. Pahoin vain pelkään, että maksimit jäävät nyt ohjelmista pois. Voi eiiii! Juuri kun lähestyin maastavedoissa huippupainojani, 120kg!! Tulevissa treeneissä keskityttäneen vielä entistä enemmän tuntumaan, tiiviyteen ja muotoon. Sillähän me sitten mennään eteenpäin! Innolla kohti uutta viikkoa. Innolla kohti tulevaa! Vielä toistaiseksi. Eiköhän tämä Irvikissamainen hymy tästä vielä tipahda, kun rahka tarttuu kitalakeen ja aerobista pitäisi lähteä tahkoamaan räntäsateeseen.

Ja sitten kasa kuvakollaaseja! Alkutilanne ja sen jälkeen tapahtuneita muutoksia - olkaa hyvä.

Massakauden tarpeessa?

Selkä muuttuu. Hitaasti, mutta varmasti.

Kinkkua kansalle!!! Thank god for Iphone!!

Jotain on siis tapahtunut, vaan paljon on työtä edessä. Mutta, siteeratakseni toista syvällisten lyriikoiden suoltajaa, lyön tiskiin Britney Spearsia. "You wanna hot body. Look hot in a bikini. You better work bitch." Pidetään mielessä. Jos ei työ maistu, siirrytään vain säkeistön kohtaan: "Sip martinis."

PALJASTAN MM. KAIKEN!

Tämä on blogi, jossa yksi Iines Ankalta poseerauksiin mallia ottanut saliharrastaja tilittää elämästään. Ihan varmasti juuri niitä samoja asioita, kuin moni muukin vaaleatukkainen, pinkkiin Adidaksen verkkaritakkiin pukeutunut fitnessbeibe. MUTTA! Glamouria ei varmasti piisaa!
Tervetuloa tiiraamaan!

Tämä on tätä nykymaailman menoa. Fitness on pinnalla ja jokaisella uskottavalla fitnessmuijalla on oltava blogi. Blogi, johon laittaa peiliposeerauksia, kuvia joissa esitellään pyrstö pitkällä uusia Better Bodies-housuja kuudessa eri sävyssä ja makrokuvia proteiiniletuista.
Se ei ollut sarkasmia.
Jotkut oudot hyypiöt oikeasti nauttivat siitä. Muun muassa minä.
Olen haaveillut tästä kauan. Vuosia haikaillut fitnesslavoille ja seurannut tuttujen kipuavan lavalle bikinit kimmeltäen. Lukenut blogeja. Ihaillut niitä ihmisiä, jotka laittavat itsensä likoon kisakunnon eteen ja uskaltavat tarjota matkan kivikot ja hyvät hetket viihteeksi meille muille, joiden tirkistelynhimoa Salatut Elämät eivät tyydytä!

(<-- O-ou! Kuvassa ei niin fitness-uskottava patonki!)


Ja koska monet jo lienevät aivan korviaan myöten täynnä treenijuttuja ja suhtautuvat facebook-päivittelyyni pitkälti allaolevan kuvan sanoman lailla, lienee parasta, että kokoan päivästä toiseen samana puurona jatkuvat jaaritteluni musculus gluteus maximusten harjoittamisesta ihan ihka omaan blogiin. (Koska eihän blogia voi avata ilman pätevää perustelua?)

Vakavoidutaanpa hetkeksi ja tarkastellaan, mistä kaikki alkaa.
Kun on muutaman vuoden nikotellut, jahkaillut, empinyt, soutanut ja veivannut, oli viimein aika pistää sille stoppi. Ystävät ovat ehkä jo seonneet laskuissa, kuinka monta kertaa olen tätä asiaa jahkannut ja suunnitellut. Arjessa asia on elänyt päivittäin mukana ja koko ajan tekemisessä on ollut taustalla ajatus suuremmasta tavoitteesta. En ole kuitenkaan uskaltanut sitä aiemmin konkretisoida.
Nyt se tavoite on kalenterissa. 20.9.2014 Jyväskylä - bikini fitness.
Tunteet ovat vaihdelleen kauhusta ja jännityksestä riemuun ja hurjaan energialataukseen. Nyt otetaan oikeasti naisesta mittaa. (Kirjaimellisesti. Ei kun vain kehonkoostumusmittaukseen ja mittanauha vartalon leveimpään kohtaan...)

Vastaanotto on ollut pääosin positiivista. "No nyt sä viimein meet!" "On tätä jo odotettukin!" "Mä mietinkin, että jokohan sä pian tartut toimeen!" Kuitenkin jo tässä vaiheessa on paljon kuullut kommentteja: "Et kai säkin nyt oikeesti?" "Onko pakko lähtee tuohon villitykseen mukaan?" "Eihän siinä oo mitään järkeä." Ehkä ei olekaan. Mutta mitä väliä?
Tähän voisin linkittää Cheekin Vihaajat vihaa-kappaleen. Harmi vain, että se on niin kehno, että jätän välistä.

Mutta hyvänen aika. On sitä elämässä tehty hullumpiakin asioita. Monia juttuja on tullut mietittyä vielä vähemmän aikaa, mm. tatuoinnit, joista osa on otettu hetken mielijohteesta. Haluan ottaa selvää, miten pärjään. Kärkikahinoissa en varmasti tule olemaan em. tatuointien vuoksi, mutta tämä projekti on ennen kaikkea itseäni varten. Haluan saavuttaa elämäni parhaan kunnon ja kokea sen päivän lavalla. Ei ole hääviä ei. Odotella tuntikausia ahtaassa takahuoneessa, jättää nesteet juomatta ja kunnon ruoat syömättä kramppaillaksesi hetken parrasvaloissa. Mutta uskon, että on sen arvoista.
Jos ei ole - tulipahan ainakin kokeiltua!